Enhän minäkään siitä päivästä mitään muista, en edes muistaisi päivämäärää, mutta olen niin moneen kertaan lukenut sairaskertomukset ja ne turhat b-lausunnot, joissa se päivämäärä on, joten se on kuin polttomerkki - missä se sitten onkin.
Tai niitä päivämääriä on oikeastaan kolme.
Ensimmäinen on se, josta en muista mitään, 23.7.2012. Siihen päättyi paljon.
Toinen on 11.8.2012. Silloin "heräsin". Se on ensimmäinen päivä, josta oikeasti muistan mitään. Sinä päivänä tajusin, että olen sairaalassa, Mutta jännää asiassa oli se, että en kyseenalaistanut asiaa. En kysynyt miksi, enkä ihmetellyt sitä. Se oli ihan luonnollista. En ihmetellyt sitä, en kysynyt miksi olin siellä en mitään. Se oli ihan normaalia. Olin siellä ja piste. Minulla kävi vieraita ja sekin oli normaalia.
Kolmas päivämäärä on 17.8.2012. Silloin pääsin kotiin.
Kun pääsin kotiin ja olin saanut kaikki paperit, sairaslomatodistusta myöten, muistan, että ajattelin "Tää on ihan ok, ei tässä mitään. Olen kotona sairasloman loppuun ja palaan sitten töihin. Ihan niin viimeksikin. Silloin kun se aivokasvain leikattiin"
Tässä vaan olen vieläkin. Sairaslomalla. Irtisanottuna. Kuuden vuoden jälkeen. Työsuhde päättyy vuoden lopussa.
Mikään edellä kirjoittamastani ei oikeastaan liity otsikkoon.
Menetin ajolupani tuona samana päivänä, 23.7.2012. Sinä päivänä, kun järki edes jollain tavalla palasi, tiesin, etten enää ikinä tule ajamaan autoa. En enää ikinä USKALTAISI ajaa autoa. En vaikka lääkäri sanoisi, että nyt kun kohtauksia ei enää ole ollut xx vuoteen ja lääkkeet tuntuvat toimivan, voit taas ajaa autoa, en silti uskaltaisi ajaa autoa.
Rakastan elämää niin paljon, etten halua ottaa riskiä. Rakastan läheisiäni niin paljon, etten halua ottaa riskiä. En halua tuottaa tuskaa läheisilleni, ottamalla sellaista riskiä jonka voin välttää.
Miltä mahtaa tuntua tästä ihmisestä? "Hienoa, se ei ollutkaan minun syyni, että ne kaksi ihmistä kuoli, se olikin epilepsiakohtauksen syytä. Kymmeneen vuoteen ei ollut kohtauksia ja nyt yhtäkkiä joku laukaisi kohtauksen, mutta ei se ollut onneksi minun vikani, että ne ihmiset kuoli. Huh. Nyt voin nukkua taas yöni rauhassa."
En IKIPÄIVÄNÄ voisi tuollaisen tapauksen jälkeen nukkua yötäni rauhassa. Minulla on kuitenkin tieto, että jonain päivänä se voi taas tulla, ihan yhtä lailla kuin se ensimmäinen kohtauskin, kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Erona ainoastaan se, että silloin kun sain sen ensimmäisen kohtauksen, olin juuri ollut terveystarkastuksessa ja ainoa mikä vika musta löydettiin oli refluksitauti.
Nyt tiedän, että minulla on epilepsia.
Minusta siinä melkoinen ero.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti