Nii-in. Kyllähän kaikki unohtaa asioita, se on ihan totta. Ja tavallista. Unohtaa sanoja. Unohtaa ihmisten nimiä. Kävelee toiseen huoneeseen ja unohtaa mitä oli tekemässä. Kävelee jääkaapille, avaa oven ja unohtaa mitä olikaan ottamassa sieltä. Ottaa keittiön kaapista leipäveitsen ja seisoo veitsi kädessä keskellä keittiön laittaa miettimässä mitä sillä veitsellä aikoi tehdä.
Kyllähän kaikki sellaista tekee. Ihan totta. Se on ihan normaalia.
Se on tosiaan ihan normaalia, kun menet käymään työpaikallasi, josta olet ollut poissa kohta viisi vuotta, näet siellä tutut kasvot jotka tervehtivät iloisesti ja kysyvät mitä kuuluu. Vastaat, että "no mitäs tässä, sitä samaa" ja samalla mietit, että "kukahan toi olikaan, tietääköhän se edes, että mä en ole ollut täällä vuosiin, me kun ollaan varmaan eri kerroksissa töissä eikä nähdä muutenkaan"
Se on normaalia, kun kirjoitat sähköpostia ja unohdat sanan joka piti kirjoittaa juuri siihen tiettyyn kohtaan eikä sille sanalle ole synonyymia tai et ainakaan tiedä sitä - kun en muista sitä oikeatakaan sanaa, että voisit etsiä mielestäsi tai googlesta mitään muutakaan sanaa. Tai et osaa selittää Puolisollekaan, mitä sanaa tarkoitat, että hän voisi auttaa oikean sanan löytämisessä. Joskus se onnistuu, mutta ei aina. Tai aina se ei ole kotona, koska sillä on muutakin elämää kuin minä.
Mutta sehän on ihan normaalia.
Kaikillehan niin tapahtuu.
Vai tapahtuuko? Juuri nyt mietin, mikä on se oikea nimitys sille epilepsiakohtaukselle, joka vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Se kesti melkein kolme viikkoa ja lääkärit jo miettiä keinotekoista koomaa. Oli jo pyytäneet sille luvan puolisolta, pojalta ja äidiltä. Olen nyt miettinyt sitä oikeaa termiä kaksi tuntia. Täytyy kysyä Puolisolta.
Status Epilepticus. Pitkittynyt kohtaus.
(Puolison mukaan tunnetaan myös nimellä "hillitön paistetun pekonin himo, status pekonius 😂 aiheuttaa "kohtauksia" jos ei saa paistettua pekonia.... Puolisoa ei kannata aina ottaa vakavasti)
Pitkittynyt kohtaus aiheutti sen, että muististani katosi n. 3-4 vuotta kokonaan. Pätkiä puuttuu myös kauempaa. Muisti ei ole palannut, vaikka olen selannut satoja valokuvia kymmeniä kertoja ja olemme käyneet "tutuissa" paikoissa monia kertoja. Muistot ei vaan palaa. Mua on helppo uunottaa. Mulle voi syöttää ihan mitä vaan p**aa.
Lähimuisti pätkii myös, niin kuin alustuksesta voi päätellä. Mutta sehän on normaalia.
Mutta on jotenkin...mikähän olisi tähän oikea sana...aliarvioivaa? kun sanotaan, että "no kaikkihan unohtaa nimiä/sanoja/asioita.
Ihmiselle, joka on työssään pystynyt käsittelemään valtavan määrän tietoa, vapaa-aikanaan samoin, ollut kävelevä puhelinmuistio. Ja sitten yhtäkkiä alkaa muutamassa kuukaudessa unohtamaan asioita ja kaikki asiat unohtuu pikkuhiljaa. Normaaliapa hyvinkin.
Miksi tällainen avautuminen?
Katsottiin tänään TV1:ltä Dokumenttiprojektin "Olen jossain" Tytär oli tehnyt dokumentin muistisairaasta äidistään. Se oli surullista katsottavaa. Minusta näytti, että jopa Puoliso, joka hyvin harvon liikuttuu mistään tv-ohjelmista tms. pyyhkii silmäkulmiaan muutaman kerran. Se on paljon se.
Minähän vetistelin silmäni turvoksiin.
En voi sanoa, että tiedän miltä dokumentin äidistä, Ailista, tuntuu, millaista hänen elämänsä on. Mutta tiedän millaista on, kun on kadottanut osan itsestään.
Juuri eilen puhuin Puolisolle siitä, millaista on ollut ymmärtää se, ettei ole enää samanlainen kuin ennen. Se on ollut ehkä pieni askel jonkinlaiseen "parantumiseen". Tästä sairaudestahan ei parane koskaan, tätä kannat mukanasi loppuikäsi. Mutta tähän voi sopeutua. Ja se, että olen ymmärtänyt, etten enää palaa samaksi ihmiseksi, millainen olin viisi vuotta sitten, on jollain tapaa auttanut sopeutumisessa.
Niin kauan kuin kuvittelin palaavani entiselleni, potkin ja taistelin kynsin hampain sairautta vastaan. Nyt yritän vain sopeutua ja opetella elämään tämän kanssa - Riesa tulee olemaan aina osa minua joten meidän on opeteltava olemaan ystäviä :D
- Otus Scops -
