Ei, olen oikeasti aika positiivinen ihminen, vaikka näistä kirjoituksista on ehkä saanutkin toisenlaisen kuvan 😊 Aina ei vaan jaksa ja kun on väylä jossa purkaa niitä ei-niin-positiivia ajatuksia, niin sitten niitä on purettava.
Ymmärtäviä läheisiä ei haluaisi aina rasittaa ja.. no, tästä olen jo niin monta kertaa kirjoittaa, että antaa sen aiheen nyt olla. Kun kerrankin oli mielessä jotain muuta.
Ensin siis tuohon otsikkoon. Miksi noin negatiivinen otsikko? No kun... no, edellisestä tai edellisistä kohtauksista on jo taas kulunut aikaa. Kohtauskalenteri ei nyt ole tässä käden ulottuvilla, mutta "näppituntumalla" sanoisin, että mun kohtaukset tulee ryppäinä aina muutaman kuukauden välein. Ja nyt on taas kulunut ainakin pari kuukautta viimeisimmistä kohtauksista.
Kohtaus on hiipinyt kantapäillä jo pidemmän aikaa. Ainakin pari viikkoa, sen aikaa kun olen potenut tätä flunssaa. On sellanen olo, ettei tiedä, mitä uskaltaisi tehdä.
Ensi viikolla on Kyyhkylän (Mikkeli) sopeutumisvalmennuskurssi. Toisaalta jännittää sinnekin meno vaikka toisaalta lähden ihan uteliaana ja toiveikkaana: saisinko niitä - nii-in, niitä paljon kaipaamiani ystäviä, niitä jotka ihan oikeasti ymmärtäisi mistä puhun, kun puhun Riesasta 😊
Nyt kun ajattelen asiaa, niin olen tosiaan ollut hölmö, kun en ole käynyt kurssia aikaisemmin, mutta varmaan teistä ainakin joku ymmärtää, miksi en.
Niin kuin joku facebookin uudessa Epilepsian kanssa -ryhmässä sanoi aiheesta, ei se ole niin helppoa lähteä. Tosin puhe oli nuoresta, teini-ikäisestä, mutta kyllä sama asia koskee meitä aikuisiakin, joiden elämän ja unelmat, haaveet, tämä rikkoo ja sotkee täysin. Ei se ole niin helppoa. On helppo sanoa.
Työterveyslääkäri soitti taas torstaina. Sanoi kirjoittavansa lausunnon (en enää pysy mukana laskuissa, kuinka monta niitä lausuntoja on kirjoitettu...) eläkesäätiölle, että OLEN TYÖKYVYTÖN. Piste. Ei ole työtä jota pystyisin tekemään. Piste. Sanoi, että mun pitää nyt vaan tehdä TAAS uusi työkyvyttömyyseläkehakemus, hän laittaa sen b-lausunnon menemään. Ja sitten kun käyn kuun lopussa KYS:ssä, sieltä neurologin lausunto perään.
Joulukuussa taas työterveyteen, uusi sairaslomatodistus, eihän nyt olekaan vasta kuin kuudes vuosi sairaslomaa menossa 😊
Tähän päälle - kiitos keski-iän 👍- kuumat aallot ja sen sellaiset. Mielialavaihteluista: tonnikalapurkin avaaminenkin on niiiin koskettavaa, että rupeaa itkettämään, en tiedä johtuuko ne epilääkkeistä vai vaihdevuosista. Jos ei itkettäisi niin naurattaisi. Ja jos ei naurattaisi niin itkettäisi.
Vähemmästäkin on varmaan ihmisiä seonnut 😊😊
Mutta oikeasti. Se mikä mietityttää, on se, että mitä tässä vaiheessa saa ja voi tehdä. Siis kun olet sairaslomalla, hoitavan neurologin ja työterveyslääkärin työkyvyttömäksi toteama. Ja itsekin olet sitä mieltä, ettet ole työkykyinen.
Mitä voit tehdä, muuta kuin istua sohvan nurkassa ja heiluttaa korkeintaan sukkapuikkoja ja virkkuukoukkua? Ihan oikeastikin tulee itku, kun et tiedä mitä voit ja uskallat tehdä ja missä, odottaessasi, että tämä löysässä hirressä roikottaminen loppuu.
Luotan kuitenkin työterveyslääkäriini, tähän uusimpaan, hän on kuunnellut, ollut perusteellinen kaikessa tekemisessään ja jaksan uskoa, taas, että nyt, nyt se onnistuu. 😊😊
- Otus Scops -
