Ystävyyttä vai hyväksikäyttöä?

Olen varmaan kirjoittanut tästä jo monta kertaa aikaisemminkin, mutta kun en vaan saa tätä asiaa mielestäni.

Ystävistä. Reilu viisi vuotta sitten kun olin vielä töissä, LUULIN että mulla on ystävä. Hän oli käynyt sairaalassa mua katsomassa lähes joka päivä - minä en tiedä sitä mitään, niin kuin en koko siitä ajasta, jonka olin siellä..miksikä sitä osastoa nyt sanottiinkaan. No, sitä missä olin koko ajan hoitajien valvonnan alla.. stroke!
Hän kirjoitti facebookiinkin "nyt mä vasta ymmärrän mitä tää  meidän ystävyys mulle merkitsee".
Mä ilmeisesti ymmärsin sen väärin..

Sitten kun siitä pahimmasta tokenin ja pääsin tavalliselle neurologian osastolle odottamaan kotiinpääsyä, hän sanoi, että sitten ruvetaan käymään lenkillä, että rupean toipumaan. Tämän viiden vuoden aikana ollaan käyty lenkillä KAKSI kertaa. Asutaan n. 300-400 metrin päässä toisistamme.

Muutaman kerran ollaan tavattu muuten kuin niin, että olen käynyt työpaikalla.

Hänellä on kiire - kiire tavata muita ystäviä. En enää mahdu hänen elämäänsä.

Koska en ole tehnyt mitään muuta kuin sairastunut, en ole kysynyt häneltä, mikä meidän väliimme on tullut, Muu kuin työ (hänen työnkuvansa muuttui jo heti alusta niin, että hän joutui tekemään töitäni, koska oli ainoa, joka ymmärsi niistä mitään) ja muut ystävät. Toki myös isän ja sisaren menetys, mutta koska tunsin myös heidät, olisin voinut olla hänen tukenaan - olisin saanut muuta ajateltavaa (surin heitä joka tapauksessa yhdessä hänen ja äitinsä kanssa) omien ajatusteni tilalle,

Hänen lisäkseen myös muut työkaverit ovat unohtaneet. Parina ensimmäisenä vuotena tuli joulu- ja syntymäpäiväkortti. Tänä vuonna ei kukaan muistanut merkkipäivääni, vaikka olisi ollut ihan "oikea" merkkipäivä 😂 Edes työnantaja ei ole muistanut, vaikka se on normaalisti tapana. No ei, en ole varsinaisesti siitä katkera, ihmettelen vain.

Toisaalta tahtoisin unohtaa hänet - ja muutkin - samalla tavalla kuin hän tuntuu unohtaneen minut. Mutta aina kun hän tarvitsee jotain; sukat, lapaset tms. silloin hän muistaa minut! Eli olenkin "ystävä" silloin, kun minusta on jotain hyötyä! Ja...minussa on se vika (onko se vika?), etten osaa sanoa EI. Nytkin lupasin tehdä sukat, kun pyydettiin... Kun kerran osaan ja kun ne kerran kelpaa...

Olen ollut samaisessa työpaikassa 23 vuotta ja ensimmäiset vuodet mulla oli toinen ystävä. Olimme kuin paita ja peppu. Sitten tapahtui jotain. Tai oikeastaan tämä toinen tuli jollain tapaa siihen väliin. En tiedä jotain vain tapahtui. Meni monta vuotta. Emme riidelleet, olimme vain kohteliaita toisillemme. Monta kertaa olin jo aloittanut sähköpostin kirjoittamisen, aikeissa pyytää anteeksi, kysyä mitä tapahtui, oliko syy minussa. Sellainen minä olen. Mutta en saanut sitä tehtyä.

Sitten kun sairastuin, jossain vaiheessa joulun alla jompikumpi otti yhteyttä, oli ajatus mennä laulamman joululauluja. No, siitä ei tullut mitään, mutta sovittiin, että mennään joku päivä lenkille. Niin tehtiin. Keräsin rohkeuteni ja otin asian esille kasvotusten. Pyysin anteeksi, jos olin loukannut häntä. Ei hänkään tiennyt mitä oikein oli tapahtunut, mutta anteeksipyyntö oli hyväksytty. Sain myöhemmin vielä tekstiviestin, jossa hän kertoi, että se merkitsi hänelle paljon.

Siitä lähtien olemme olleet taas ystäviä.

Jossain vaiheessa sairastumisen alkuvaiheessa tuntui, että olen kadottanut lähes kaikki ystäväni. Ei ole muita ystäviä kuin muutama sukulainen ja muutama harrastuksen kautta tullut ystävä, mutta heitäkään en juuri tavannut, kun en voinut olla mukana rakkaassa harrastuksessani, melonnassa.

Netin kautta olen saanut paljon uusia ystäviä. Ja lopulta rohkaistuin ja astelin katsomaan kirjastomme käsityökerhoa. Se oli yksi parhaita päätöksiä viimeisen viiden aikana. Sieltä olen saanut paljon uusia samanmielisiä ystäviä.

Seuraava askel on tutustua teihin, oman yhdistyksen jäseniin :)

Ja yksi äärimmäisen tärkeä Ystävä on hän, kenen tilalle pääsin aikanaan Kuopioon videotelemetriaan. Jännä tarina sekin, että meistä tuli ystäviä, kun pääsin hänen peruutuspaikalleen 😂

Taas tällaista ajatusten virtaa - mahtaako kukaan saada tästä mitään tolkkua.....

- Otus Scops -

Välillä muutakin kuin kohtauksia :)

Maanantainen käyntini oman epilepsiayhdistyksen toimistolla poiki sitten tekemistä - minä kun on tämän valittamisen 😉 lisäksi aika hanakka tarjoutumaan apuun, jos vain musta jotain apua on..

Eli tänään, ei kun siis eilen torstaina oli tarjolla yhdistyksen syystiedotteen kuorittamista, että saadaan ne jäsenille postiin. Lupasin avuksi, jotta homma sujuisi nopsaan. Enkä kyllä kadu sinne menemistäni, vaikka pitikin nousta tavallista aikaisemmin 😉

Sain tutustua uusiin ihaniin, samanhenkisiin ihmisiin ja pari tuntia meni ihan hujauksessa 😊😊
Syksyllä on ohjelmassa kaikkea mielenkiintoista, mihin ajattelin osallistua - olenhan ollut yhdistyksen jäsen jo 16 vuotta enkä vielä tähän mennessä ole osallistunut mihinkään.....noloa...

Illalla kun palasin ystävän perinteisiltä yhdistetyiltä kesä- ja syntymäpäiväjuhlilta, katseltiin Puolison kanssa yhdessä elokuva Kuninkaan puhe. Hyvä elokuva.
Elokuvahan kertoon Englannin kuningas Yrjö VI:sta. Siinä mainitaan myös hänen veljensä prinssi John, joka sairasti epilepsiaa.
Wikipedian mukaan hän sai ensimmäisen epileptisen kohtauksensa nelivuotiaana. Hänet pidettiin poissa julkisuudesta eikä hän osallistunut isänsä kruunajaistilaisuuteen. Prinssi John menehtyi pitkittyneeseen kohtaukseen 13-vuotiaana.

Semmoista tänään.

Kiitos uusille ystäville mukavasta aamupäivästä ❤

- Otus Scops -

Ja TAAS lauantaina

Taas sain lauantaina kohtauksen. Nyt kohtaus oli kuulemma lievä kouristuskohtaus. Taisin purra pienesti kieleenikin.

En tiedä olinko ollut liian reipas. Olin tehnyt ruokaa sillä aikaa kun Puoliso haki Pojan pääkaupunkiseudulta.
Tiskannut vähän tiskit.
Pessyt pyykkiä - siis konehan ne pesi ja kuivuri kuivasi, mutta jouduin kumartelemaan.
Vaihtanut petivaatteet.
En nukkunut normaaleja päiväunia.

Kun Poika lähti kotiin, vähän sen jälkeen kohtaus sitten tuli. "Heräsin" taas siihen, kun Puoliso on kykkysillään edessään ja puhuu, enkä kuule mitään. Kyselee, mutta en tiedä mitä vastata. Lopulta kuulo palaa.  Ja sitten tulee paha mieli. Ja väsymys. Nukun tunnin.

Puhuin juuri Puolison kanssa siitä, miksi kotona hänen kanssaan kohtauksen tullessa tulee aina myös paha mieli. Muiden kanssa otan asian ihan lunkisti. Mutta Puolison läsnä ollessa tulee se paha mieli. Pienen mietinnän jälkeen luulen keksineeni ainakin jonkinlaisen syyn: en halua tuottaa hänelle pahaa mieltä ja huolta kohtauksella. Tiedän, että kun kohtaus alkaa, hän on huolissaan. Ensimmäinen kohtaus viisi vuotta sitten ja ensimmäinen puoli vuotta sen jälkeen oli niin hurjaa aikaa, että se on jättänyt jälkensä. Meihin molempiin.
Mutta kun kohtaus tulee jonkun muun seurassa, se on jo ohi ja kaikki on yleensä kunnossa, kun häneen otetaan yhteyttä, eli huolta ei enää tarvitse tuntea. Paitsi jos kyseessä on kaveri joka näkee/kokee kohtauksen ensimmäistä kertaa ja olen ohjeistanut kysymään neuvoa Puolisolta.

Niin. Sitä varten, että tarvitsee kysyä neuvoa Puolisolta, puhelimeni takakannessa lukee "Epilepsikohtauksen sattuessa nimi + puh.nro"  Kun tunnen kohtauksen olevan tulossa, ehdin antaa puhelimen jollekulle ja pyytää apua. Yleensä 😊😊

Miksi näitä samoja asioita taas toistan?

Kävin tänään oman epilepsiayhdistyksen toimistossa. Tulin siellä maininneeksi tästä blogista. K kysyi, saako tästä mainita yhdistyksen syksyn tiedotteessa..Jäin vähän epäröivälle kannalle, mutta sinne tämä osoite nyt taitaa mennä 😊😊  Ihan jo siitäkin syystä, miksi itse olen tätä aikanaan aloitellut: epilepsiablogeja ei juurikaan löydy ja tarkoitus on ollut tätä itsekin päivittää ahkerammin ja ajatuksia enemmän tänne kirjoitella.

Joten tervetuloa vaan uudetkin lukijat, jos tänne teitä eksyy ❤❤

Yritän päivitellä tätä useammin ja saada tänne muitakin ajatuksia kuin vain "kohtauspäiväkirjaa" ja pelkkää valitusta 😉
Päivitystahti riippuu siitäkin, miten pystyn olemaan koneella, sillä sehän on yksi ongelmistani - eli ei aina oikein tahdo onnistua 😢

Semmoista tänään.

- Otus Scops -

En ymmärrä mikä nyt on

TAAS!

Eilen oli melontatapahtuma, jota olin järjestämässä 11 vuotta. Tapahtuma järjestettiin 17. kerran.
Viisi vuotta sitten makasin sairaalassa kun olisi pitänyt olla mukana melomassa ja hoitamassa tapahtuman järjestelyitä. Silloin sain tapahtuman päätyttyä minulle rakkaan ystävän vieraakseni - se oli se päivä kun "heräsin" n. kolmen viikon pihalla olosta. Virallisestihan kyse oli siis status epilepticuksesta ja siihen ruvettiin saamaan jotain rotia.

Sen jälkeen olen ollut ko. tapahtumassa vain roikkumassa mukana, pyörimässä jaloissa, juttelemassa ihmisille - ollut mukana samalla tavalla kuin taukopalveluiden ihana pikkuvanha "Pikku-Aurinko, nyt koulun aloittava pieni poika. Pyöritään siellä ja täällä ja ollaan kai välillä vähän avuksikin 😋

Eilen kaikki meni hyvin siihen asti, kun olin auttanut melontatapahtuman päätöspaikalla ruokatarjoilun esillepanossa. Sitten sanoin, että menen hetkeksi istumaan tuonne laavuun/kotaan. Vieressäni istui bussikuski, jolle oli tarkoitukseni näyttää rannekettani, ja sanoa, että mulla on vähän huono olo, voitko katsoa sen verran, että jos kaadun, en lyö päätäni. En ehtinyt.  "Heräsin" muutaman minuutin päästä ja ihmettelin missä oikein olen, ketä nämä ihmiset ovat. Hetki meni, ennen kuin taas tajusin, mistä on kyse.
Bussikuski oli juuri hakemassa jälkiruokaa ja tuli takaisin viereeni. Sanoin hänelle, että anteeksi, jos en ollut reagoinut hänen puheeseensa, mutta olin juuri saanut epilepsiakohtauksen. Hän katsoi hämmästänyneenä ja sanoi, ettei huomannut mitään, oli kyllä kysynyt jotain mutta ajatteli, etten kuullut kun en ollut vastannut. No enpä ollut kuullut 😊
Kerroin hänelle, että aikomukseni oli ollut sanoa hänelle asiasta, mutta enpä ollut ehtinyt,  mutta onneksi ei ollut käynyt mitään - olin siis vain istunut paikallani. Kukaan ei siis huomannut yhtään mitään, vaikka laavun sisäpuolella istui muitakin ihmisiä. He toki keskittyivät syömiseen, ymmärrän sen.

Tokenin jo sen verran, että soitin Puolisolle, että tulee hakemaan mut kotiin ja lähdin sitten melojien maihinnousupaikalle n. 100 m päähän, etsimään äitiäni (tai enoani tai ketä tahansa, jolle olisin kertonut asiasta).

Olin otettu siitä, että bussikuski oli huolissaan, pärjäänkö jo varmasti, olenko jo varmasti selvinnyt kohtauksesta ja tiedän mihin olen menossa. Jälleen ihminen joka sai hiukan palautettua uskoani huolehtiviin lähimmäisiin.

Mutta että taas. Edellisestä kohtauksesta ei ollut kuin vajaa viikko.
Ja huono olo tuli ihan yhtäkkiä. Koko päivänä ei ollut mitään. Ei väsyttänyt. Söin ja joinkin päivän mittaan. En nyt juonut kovin paljoa, mutta kuitenkin. Päiväunia en vielä siihen mennessä ollut ehtinyt nukkumaan, mutta. MÄ EN VAAN YMMÄRRÄ.

Tämän jälkeen voi taas olla pitkä tauko, mutta....

Ei se lääkäri sitten soittanut eilen... Odotin koko iltapäivän, viiteen asti, sitten hyydyin. Ei vaan pysynyt silmät enää auki. Nukahdin saman tien kun suljin silmät 😃

Mutta hän soitti tänään. Tultiin yhdessä kuitenkin siihen tulokseen, että tällä hetkellä tilanne ei aiheuta toimenpiteitä, muuta kuin että topiramaattia ei toistaiseksi vähennetä enempää. Annetaan olla tälleen. Soitan jos tulee jotain, muuten menen käymään lokakuussa ja saan taas uuden b-lausunnon eläke/kuntoutustukihakemusta varten. Voi kun sekin jo myönnettäisiin jatkuvana, en enää jaksaisi sitä. Viisi vuotta tätä on kestänyt - tää EI parane. Tää EI muutu miksikään.

Kävin eilen myös työterveyslääkärillä, sillä vanhalla, meillähän taas vaihtui työterveyshuolto. Tää on jo kolmas sen jälkeen kun sairastuin. Vai neljäs, miten se lasketaan. No, ihan sama. Halusin kuitenkin käydä tapaamassa häntä, jonka kanssa viimeisimmäksi asioita olen hoitanut. Huokaisin helpotuksesta, kun hän lupasi, että tarvittaessa saan lääkärinlausunnon häneltä (rahaa vastaan toki, mutta aivan sama) tuon b-lausunnon lisäksi, vaikkei heillä yksityisasiakkaita olekaan enkä enää olekaan heidän asiakkaansa. Voi miten helppoa asioiden hoitaminen voi olla.

Siinä siis tuoreimmat kuulumiset eilen kirjoittamani päivityksen lisäksi.

Kun päivityksiä on tullut niin harvakseltaan, niin en ole kertonut sitäkään, että olen saanut itselleni avustajan. Se jos mikä, on ollut ihan huippujuttu! Hain itselleni avustajaa lenkkeilyyn yms. ulkoiluun. Muuhun en sitä ainakaan toistaiseksi tarvitse, kun Puoliso on kotona, työttömänä. Sain avustajan 20 h/kk.
Sen palkkaamisessa vaan oli pieniä ongelmia: oltiin jo tehty työsopimus ja kaikki piti olla kunnossa, mutta n. 1,5 h ennen ensimmäisen työvuoron alkamista hän ilmoittaa, ettei otakaan työtä vastaan! Voi prkl! No minkäs teet, eihän toista voi pakottaakaan.
Onneksi sain ystävän kautta toisen tytön, tosi nuoren, mutta mukavan. Ei juuri hiljaista hetkeä ole, kun käymme lenkillä.

Olikohan jotain muuta mitä piti kertoa... Toistan itseäni: silloin kun kaikki on "hyvin", asiat on hyvin, mutta silloin kun kohtauksia tai ennakkotuntemuksia tulee, vihaan vihaan vihaan tätä. En vaan voi sille mitään.

Liika tietokoneella olo aiheuttaa, jos ei kohtauksia, niin ennakkotuntemuksia. Niiden takia en juurikaan uskalla liikkua yksin, en ainakaan pidemmälle. Aina pitää olla kaveri mukana.

Ja vähissä on ne kaverit, jotka ymmärtävät sen. On...niin. Pidin häntä ystävänä, mutta en enää tiedä. Katkeruusko sen tekee? Hän on itse työkyvyttömyyseläkkeellä reuman takia. Hänellä on kipuja. Hänellä on vaikka mitä sairauksia.
Mutta hän käy töissä. Konsulenttina, tuote-esittelijänä. Hän kävi myös vähän aikaa sitten järjestyksenvalvojakurssin. Hän tekee töitä sen verran mitä eläkeläinen saa tehdä. Tai mistä minä tiedän. Mutta sitten hän on sairas - kuumeessa tms.
Ja koska olen KATKERA kun en itse voi tehdä mitään - olenhan sairaslomalla, enkä siis voi tehdä mitään - ymmärrän kaiken niin, että "kun olet tuollainen laiska paska, että loisit vain kotona työttömän Puolisosi kanssa, joka ei myöskään viitsi tehdä töitä, vaan valittaa kipeitä, särkeviä olkapäitään, mitä nyt yhdestä vasta parantuneesta syövästä.. - menisit töihin"

Jep, tiedän, että kuulostan tosiaan ihan törkeän katkeralta, mutta myönnän sen suoraan, kun taas tänään mietin sitä, että mikähän lasku sinne pankkiin mahtoi tulla.... 😃

Ja joo - myönnän senkin, että osa tästä katkeruudesta mennee VAIHDEVUOSIEN piikkiin. Kyllä. Pakko mun on myöntää, että ne hikikohtaukset ja "itken tonnikalapurkkia avatessa" -kohtaukset johtuu vaihdevuosista. Eihän tää muuta voi olla.

Mutta siis siitä yksin kulkemisesta mun piti kirjoittaa eikä taas eksyä ihan sivuraiteille - tää on mun ongelma. On siis harvoja, jotka ymmärtää sen, että mä en juurikaan uskalla liikkua yksin, vaan aina pitää olla kaveri saattamassa. Onneksi Puoliso ymmärtää ja toimii kuskina. Ja joskus on sitten vaan pakko rohkaistua ja lähteä bussilla, esim. kaupunkiin. Katsoa bussissa paikka, mihin istua - kuka näistä voisi auttaa tarvittaessa, kenelle tyrkkään puhelimen, jonka takakannessa on Puolison puhelinnumero ja teksti "Epilepsiakohtauksen sattuessa". Kai ihmiset tajuaa?  Ja onhan mulla ranneke.

Tällaista ajatusten virtaa tänään - todellakin ihan ajatusten virtaa, ei mitään järjen häivää tässä päivityksessä. Pahoittelen.

- Otus Scops -

Hyviä ihmisiä on sittenkin

Silläkin uhalla, että eilisen perään saan taas kohtauksen, päivitän pitkästä aikaa tätäkin blogia.
Aikomus on ollut, mutta tunnukset oli "hukassa" - en oikeasti muistanut, että tännekin oli ihan oma google-/gmailtunnus. Se oli kyllä tallessa, mutta kun päässä ei ollut muistikuvaa siitä, miten tänne pääsen. (Pitäisi jotenkin yhdistää olemassa olevat spostitunnukset, mutta kun en osaa...)

Mutta joo. Luulin taas. Niin kuin aina. Edellisestä kohtauksesta oli 1,5 kk ja tuntui, että nyt elämä menee taas kohtuullisesti. Pahoinvoinnista pääsen eroon, kun vähennetään vielä yhden lääkkeen annostusta.

Mutta ei. Sain taas sanoa itselleni "ÄLÄ UNTA NÄÄ".

Edellinen kohtaus. Kohtaukseni on siis nykyään poissaolokohtauksia, kouristukset on toistaiseksi jääneet pois. Se oli vappuaattona. Olin tädin luona ja olimme menossa metrolla isotädille.
Olimme juuri laskeutuneet ne valtavan pitkät liukuportaat metrolle mikä-se-paikka-nyt-onkaan-ihan-sama. Inhoan liukuportaita.
Sanoin tädille, että katsopa vähän mun perään, on vähän huono olo, kuulo huononee. Hän sanoi, että se voi johtua siitäkin, kun ollaan niin syvällä maan sisällä. Voi olla, mutta tarkkaile kuitenkin. Hän on nähnyt kohtaukseni ennenkin ja tietää mitä tehdä.
Näki, että nyt tilanne pahenee.. metro tuli just ja hän kysyi mennäänkö sisälle. Ehdin vastata, että mennään: ajattelin, että pääsen istumaan. Istuin lähimmälle penkille, jossa istui jo ennestään pikkutyttö ja muistan ajatelleeni "toivottavasti tuo pikkutyttö ei säikähdä". Sen jälkeen pimeni. Tietenkin tyttö säikähti 😢
Ja AIKUISET ihmiset olivat katselleet halveksuen "no jopa on nainen itsensä kuntoon juonut" 😠
Tätini huomasi tytön säikähdyksen - ja kun mulle ei voi muuta kuin pitää huolen, etten kaadu - oli ruvennut KOVALLA äänellä kertomaan tytölle, "ettei tarvitse pelätä, ei ole mitään hätää, tädillä vain on sellainen sairaus kuin epilepsia ja se aiheuttaa hänelle tällaisia kohtauksia; hän ei kuule mitään, ei näe mitään eikä pysty puhumaan ja se kestää hetken aikaa. Koht hän on taas ihan oma itsensä, tavallinen kiltti täti".
Tyttö oli kuunnellut ensin silmät suurena, mutta sulanut sitten hymyyn ❤❤
Aikuiset olivat katselleet häpeissään kengänkärkiään...

Sen jälkeen kaikki menikin kuukauden verran taas suht hyvin, ehkä muutama ennakkotuntemus oli ennen kuin kävin taas Kuopiossa epilepsiakeskuksessa. Tehtiin taas muutoksia lääkitykseen; vähennettiin topiramaatin annostusta. Sitä on vähennetty vuoden alusta alkaen, kun lääkäri sanoi, että sen annostus on MASSIIVINEN.

Kesäkuun alku oli niin kiireistä aikaa, etten edes ehtinyt ajatella koko epilepsiaa, muut tekivät sen puolestani: en saanut kumarrella (aiheuttaa kohtauksen tai ennakkotuntemuksen), en saanut nostella raskaita laatikoita (sama juttu), en saanut kurotella (myös sama juttu). Ystävät ihanasti pitivät minusta huolta.

Lääkäriltä sain englanninkielisen todistuksen sairaudestani ja lääkityksestäni ja heti juhannuksen jälkeen pääsin lähtemään siskon perheen luo Englantiin. Matka meni loistavasti, ei mitään ongelmia. Vähän ehkä pahoinvointia - lääkkeistä, mutta ei muuta. Siskon lapset 4 v ja 8 kk olivat i-h-a-n-i-a. Voi miten heitä on ikävä ❤❤

Viikko kotiin tulon jälkeen oltiin menossa Puolison kanssa saunaan (taloyhtiön sauna) ja pukuhuoneessa sanoin, että "kuulo heikkenee taas".  Kuulon heikkeneminen ja muiden puheen puuroutuminen on ensimmäiset merkit kohtauksesta. Seuraava mitä ymmärsin, oli kun oltiin hississä tulossa takaisin kotiin 😢 Se siitä saunareissusta.

Avustajaankin sain yhteyden - hänellä oli perhepiirissä ikävä tapaus, enkä häntä hätyyttänyt kun itsekin olin ollut poissa - ja käytiin muutaman kerran lenkillä kaikki oli hyvin. Niin, siitäkin on jäänyt kertomatta! No kerron siitä erikseen.

Nyt eilen, sunnuntaina, tätini soitti, että voiko hän tulla kyläilemään. Toki voi. Hän tuli ja kun lopulta sateiseen sunnuntaihin tuli tauko, lähdettiin lenkille. Mutta taukoa oli "tasan 200 m". Vaan me ei lannistuttu, jatkettiin matkaa sateenvarjojen kanssa. Mutta eihän siitä mitään tullut, sade vaan yltyi ja lenkkipolkukin oli jo muuttunut uima-altaiksi, päätettiin palata kotiin.

Ei oltu enää kaukana kotoa, kun taas...en ehtinyt edes sanoa mitään, kun täti kysyi, oletko kunnossa. Eeen, vähän on huono olo...ja taas pimeni... yritin ehtiä betoniporsaalle istumaan ja tätikin yritti saada mua siihen istumaan, mutta eihän siitä mitään tullut. Mä kun pistän hanttiin, niin mä pistän kanssa!

Täti yritti pysäyttää paria autoa, mutta eipä ne pysähtyneet 😢, kunnes yksi meille päin menossa ollut kääntyikin ympäri ja oli tullut siihen meidän luokse ja oli kysynyt onko meillä joku hätä. Täti oli kertonut, että olin saanut epilepsiakohtauksen ja meidän pitäisi päästä osoitteeseen xxxx 28.
- No sehän sattui, he on menossa siihen 26:seen, pääsette kyydissä!
- No mutta kun me ollaan ihan märkiä.....
- Se ei haittaa mitään, pitäähän sitä auttaa, kun apua tarvitaan!

Ja niin hän toi meidät meidän kotiovelle ja varmisti vielä, että varmasti selviän kotiin - olin jo sen verran tolkuissani, että tunsin kotitalon ja osasin sanoa, että tuo on oma rappu jne jne
- Pärjäätkö varmasti?

Voi - tiedättekö miten tämmöisen, joka juuri on alkanut kaiken tämän muun lisäksi alkanut kärsiä vaihdevuosistakin 😃😃😃, sydän on meinannut pakahtua ajatelleensa, että tässä naapurissa on joku, jonka tytär on pitänyt minusta huolta tuolla tavalla ❤❤

Tuo teko palautti pienen palan uskostani hyviin ihmisiin ❤❤

Olisimme selvinneet kotiin tätini kanssa kahdenkin, hän olisi jo siitä kohtaa osannut meille - ja hän olisi voinut soittaa Puolisolleni ja olisi osannut kertoa missä me olemme, siinä oli selvä maamerkki, Puoliso olisi voinut tulla vastaan, mutta se, että joku kääntyy takaisin omalla matkallaan ja ottaa kyytiin kaksi märkää lenkkeilijää - se on minusta lähimmäisenrakkautta!

Tänään soitin Kuopioon hoitajalle ja sain soittoajan lääkärille huomiseksi - hyvää palvelua sekin!
Mulla oli soittoaika varattuna jo syyskuun puoliväliin, mutta huomiselle oli yksi vapaa aika, niin sain sen. Olen kyllä tosi tyytyväinen KYS:n palveluun.

- Otus Scops