Siitä huolimatta, että vihaan tätä sairautta, tätä Riesaa, joka on muuttanut kaiken, on hyviäkin päiviä. Tai jos oikein tarkkaan ajattelen, päivissä on jotain hyvää.
Tänään, tällä hetkellä, on ajateltava elämää päivää kerrallaan - ja silti kuitenkin mietittävä, miten sitten, kun... Meidän on pakko tehdä suunnitelmia, suunnitelma B, suunnitelma C, koska se suunnitelma A kaatui jo aikaa sitten ja sen raunioilla on eletty ja sen raunioille on yritetty rakentaa uutta elämää.
Tänään soitti lääkäri, jonka luona kävin maanantaina. Olen käynyt hänen luonaan pari vuotta sitten. Mukava nuorehko mies. Jolla oli selvä halu auttaa, monella tavalla. Ihan kuin pari vuotta sittenkin.
Hän kysyi lupaa, saako soittaa parille muulle ihmiselle ja kysyä neuvoa, keskustella asioistani. Tietenkin annoin luvan.
Nyt istun sohvalla, kyyneleet silmissä ja mietin, miten onnekas olen, kun minulle on annettu kaikki ne lääkärit, jotka oikeasti, ihan todella, ovat alusta asti halunneet auttaa ja niitä lääkäreitä osuu kohdalleni edelleen.
Silloin, kun ei itsestäni ollut hoitamaan asioitani; puoliso, lääkärit, hoitajat ja muut läheiseni hoitivat asioitani. Kun taas olen pystynyt itse osallistumaan asioideni hoitoon, olen tuntenut olevani parhaimpien lääkäreiden käsissä - joka paikassa. Joskus puoliso on ollut tukena (saattajana, muistikirjana).
Kun nyt mietin tämän päiväistä lääkärin soittoa "sinua varten me täällä olemme" - ja sitä mitä hän kertoi ja miten asiat taas etenevät, miten toimitaan, tunnen todella olevani hyvissä käsissä. Ne kaikki ihmiset, jotka asioitani hoitavat, haluavat auttaa, haluavat, että tämä loppuu, vaikka Riesasta en eroon pääsekään.
Olen kiitollinen heille kaikille.
Vielä kun löytäisin Iiriksen. Olen kadottanut hänet ja siitä olen surullinen :(
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti